Tänä aamuna käynnistyi kolmas viikko poikkeusoloissa. Ensimmäinen arkiaamu kesäaikaa ja suomalaista todellisuutta, jossa Uusimaa on karanteenissa muusta Suomesta. Heräsin pirteänä; toivon mukaan sopeutuminen kesäaikaan kestää saman pari viikkoa kuin totutteleminen korona-arkeen.
Tänäkään aamuna en meikkailut saatikka pukeutunut toimistotyöpäivää varten. Havaitsin eilen illalla pyykkejä lajitellessani, että valikoin verkkareita ja muita lököhousuja sen mukaan käyttäisinkö niitä työpäivinä vai pihalla puita pilkkoessa. Tähän on tultu. Verkkareista on tullut suomalaisten uusi kansallispuku. Joku alan yrittäjä voisi ottaa kopin ja suunnitella pieruverkkareita kultivoituneemman etätyömalliston.
Tuumailin, että osan talvella käyttämistäni työvaatteista, kuten neulemekot ja -paidat voi jo huoletta pestä kesäteloille. Seuraavan kuukauden aikana ei taida tulla sellaista tilaisuutta, jossa niitä käyttäisin. Koronakriisi on näyttänyt, miten pienellä vaatevarastolla sitä pärjääkin; eipähän tarvitse uusia ostella, kun kuukausien käyttötauon jälkeen tuntuvat kuin uusilta syksyn tullen.
Elämä on arkipäiväistynyt muutoinkin viimeisen viikon aikana. Tanssiharrastus palasi takaisin etäyhteydellä ja vaaka muistutti siitä, ettei ruokarytmejä kannata kadottaa korona-arjessa. Pelkkiin verkkareihin pukeutuminen on vaarallista, sillä niiden vyötärönauhat eivät kiristä samalla tavalla kuin farkkujen. Puolustauduttakoon nyt vaikka sillä, että pitsan tilaaminen kotiin ei näillä kulmilla onnistu kuin näin poikkeusoloissa.
Korona-arjen käyttäytymismallit ovat liimautuneet tajuntaan kuin kärpänen paperiin. Lauantaina vilkaisin ohimennen televisiota. Siellä oli häät menossa. Ajattelin, että miten nuo voivat pitää häitä, kun paikalla on todellakin enemmän kuin 10 ihmistä. Kaupasta lähtiessä on ihan luontevaa kulkea pullonpalautusautomaatin kautta ulos, koska sen vieressä on lavuaari ja saippuaa. Kahden metrin turvaväliä pidän jo puolisoonkin.
Tänä aamuna maailma uutisineen odotti puhelimessa ja televisiossa kuten edeltävinäkin päivinä. Tilanteeseen on jo sen verran turtunut, ettei todellisuus ahdistanut enää niin paljon. Lamauttava pelko ja epätietoisuus ovat väistyneet korona-arjen tieltä ja luottamus siihen, että kyllä se elämä kantaa, on palautumassa. Siitäkin huolimatta, että ajattelen joka päivä niitä lääkäreitä ja hoitajia pitkin Eurooppaa, jotka ovat musertumassa työtaakkansa alle. Kun tämä epidemiapainajainen on ohitse, toivottavasti hekin pystyvät sanomaan samaa.
Maarit N.